086Armo

valo julkaisi tämän blogimerkinnän 01.07.2008

Olen miettinyt armon käsitettä pakanuuden näkökulmasta, etenkin eillen saadun mailin jälkeen, jossa käsiteltiin samaa aihetta. (Aihe ei siis ole täysin minun, vaikkakin olen pyöritellyt omassakin päässä näitä samoja kysymyksiä.) Pakanuuden korostama vastuullisuus omista teoistaan ja niiden seurauksista on hyvä. Mielestäni kuitenkin vastuu ilman armon ja anteeksisaamisen mahdollisuutta on julma.

Jos joudun pelkästään itse, omin avuin ponnistelemaan tullakseni paremmaksi, olen mahdottoman tehtävän edessä, vaikka minulla olisikin aikaa useampi elämä. Tällainen tapa ajatella pelkästään oman työn ja harjoittelun kautta ajaa ihmisen lopulta uuvuttavaan suorituksen kierteeseen, sokeuttaa näkemästä omaa ja toisten ihmisyyttä.

Pakanana joudun kuitenkin kysymään, miksi ja millä perusteilla minulla olis oikeus armoon ja ehdottomaan anteeksisaamiseen suhteessa väärin tekemiseen omaatuntoani tai toisia ihmisiä vastaan? Ainoa vastaus jonka osaan antaa, löytyy tavasta jolla näen Jumalattaren ja Jumalan, toisin sanoen täydellisinä ja rakastavina vanhempina.

Jos kyseessä on terve lapsi-vanhempi suhde, niin mikä olisi se äiti, joka ei anna lapselleen anteeksi tämän nuoruuttaan tai tyhmyyttään tekemiä virheitä? Mikä olisi se isä, joka hylkäisi lapsensa sillä perusteella, että tämä jonakin päivänä on liian tuhma olemaan hänen lapsensa? Ja jos ihminen vanhempana toimii tällä tavalla, miksi sitten jumalat, vanhempien täydelliset arkkityypit, eivät toimisi samoin, suuremmassa mittakaavassa?

Tiedän itse omasta elämästäni, että rakkaus sitoutuu. Se sitoutuu ja antaa anteeksi ja jaksaa antaa toiselle aina vain uuden mahdollisuuden, koska rakkauden luonto on sellainen. Rakkaus antaa armoa, antaa toisenkin mahdollisuuden. Jos minä ihmisenä kykenen rakastamaan sillä tavalla, eikö silloin myös Jumalatar kykenisi? Voiko mikään jumala ylipäänsä olla vähemmän kuin ihminen, missään suhteessa?

En kuitenkaan pakanana voi vedota enää kenenkään toisen maksamaan hintaan armon saadakseni. Minun on kannettava vastuu ja seuraukset itse, enkä voi myöskään syyttää väärin tehdyistä asioista mitään tai ketään muuta kuin itseäni.

Kristittynä minulla oli onni tuntea ja kuulla armo-vastuu suhteessa terveitä ihmisiä ja tervettä opetusta. Sen paras anti oli syvälle jäänyt usko Luojan ehdottomaan, loputtomaan ja kärsivälliseen rakkauteen ja itsensä hyväksyntä sellaisena kuin on, epätäydellisenä, mutta kohti valoa ja parempaa kasvamaan pyrkivänä ihmisenä.

Nykyään mietin usein, onko itse asiassa kristillisellä käsitteellä lihan ja synnin kuolettamisesta eroa juurikaan pakanalliseen ja psykologiseen käsitteistöön egosta irti pääsemiseen ja omien varjopuolien kohtaamiseen? Onko kyse vain käsite-eroista, sekä siitä miten kukin uskonto tai polku ymmärtää käsitteen synti tai väärä tai ihmisen pimeä puoli?

Uskon rakkauteen. Uskon armoon. Uskon toiseen mahdollisuuteen. Mutta, uskon myös vastuuseen ja siihen että seuraukset valinnoistaan on kannettava itse.

Sen takia kykenen antamaan anteeksi. Kykenen antamaan toisenkin mahdollisuuden. Kykenen sitoutumaan ja rakastamaan, etenkin jos näen, että jonkun väärät teot ovat hänen oman rikkinäisyytensä seuraus, etenkin jos näen että ihminen kantaa vastuun teoistaan ja pyrkii parempaan.

Minulle pyhyys merkitsee armoa ja ehdotonta rakkautta. Minulle rakkaus täydellisimmillään edutaa halukkuutta uhrata itselleen jotakin kallisarvoista kaikkien suuremmaksi hyväksi. Olenko sitten pakanana jotenkin kerettiläinen tällaisten käsitysten kanssa? En tiedä. Tiedän vain, että tällainen olen, tällä hetkellä ja juuri nyt.

Rakkaus on suurin, pyhin ja mahtavin voima maailmankaikkeudessa.