086Armo
valo julkaisi tämän blogimerkinnän 01.07.2008
Olen miettinyt armon käsitettä pakanuuden näkökulmasta, etenkin eillen saadun mailin jälkeen, jossa käsiteltiin samaa aihetta. (Aihe ei siis ole täysin minun, vaikkakin olen pyöritellyt omassakin päässä näitä samoja kysymyksiä.) Pakanuuden korostama vastuullisuus omista teoistaan ja niiden seurauksista on hyvä. Mielestäni kuitenkin vastuu ilman armon ja anteeksisaamisen mahdollisuutta on julma.
Jos joudun pelkästään itse, omin avuin ponnistelemaan tullakseni paremmaksi, olen mahdottoman tehtävän edessä, vaikka minulla olisikin aikaa useampi elämä. Tällainen tapa ajatella pelkästään oman työn ja harjoittelun kautta ajaa ihmisen lopulta uuvuttavaan suorituksen kierteeseen, sokeuttaa näkemästä omaa ja toisten ihmisyyttä.
Pakanana joudun kuitenkin kysymään, miksi ja millä perusteilla minulla olis oikeus armoon ja ehdottomaan anteeksisaamiseen suhteessa väärin tekemiseen omaatuntoani tai toisia ihmisiä vastaan? Ainoa vastaus jonka osaan antaa, löytyy tavasta jolla näen Jumalattaren ja Jumalan, toisin sanoen täydellisinä ja rakastavina vanhempina.
Jos kyseessä on terve lapsi-vanhempi suhde, niin mikä olisi se äiti, joka ei anna lapselleen anteeksi tämän nuoruuttaan tai tyhmyyttään tekemiä virheitä? Mikä olisi se isä, joka hylkäisi lapsensa sillä perusteella, että tämä jonakin päivänä on liian tuhma olemaan hänen lapsensa? Ja jos ihminen vanhempana toimii tällä tavalla, miksi sitten jumalat, vanhempien täydelliset arkkityypit, eivät toimisi samoin, suuremmassa mittakaavassa?
Tiedän itse omasta elämästäni, että rakkaus sitoutuu. Se sitoutuu ja antaa anteeksi ja jaksaa antaa toiselle aina vain uuden mahdollisuuden, koska rakkauden luonto on sellainen. Rakkaus antaa armoa, antaa toisenkin mahdollisuuden. Jos minä ihmisenä kykenen rakastamaan sillä tavalla, eikö silloin myös Jumalatar kykenisi? Voiko mikään jumala ylipäänsä olla vähemmän kuin ihminen, missään suhteessa?
En kuitenkaan pakanana voi vedota enää kenenkään toisen maksamaan hintaan armon saadakseni. Minun on kannettava vastuu ja seuraukset itse, enkä voi myöskään syyttää väärin tehdyistä asioista mitään tai ketään muuta kuin itseäni.
Kristittynä minulla oli onni tuntea ja kuulla armo-vastuu suhteessa terveitä ihmisiä ja tervettä opetusta. Sen paras anti oli syvälle jäänyt usko Luojan ehdottomaan, loputtomaan ja kärsivälliseen rakkauteen ja itsensä hyväksyntä sellaisena kuin on, epätäydellisenä, mutta kohti valoa ja parempaa kasvamaan pyrkivänä ihmisenä.
Nykyään mietin usein, onko itse asiassa kristillisellä käsitteellä lihan ja synnin kuolettamisesta eroa juurikaan pakanalliseen ja psykologiseen käsitteistöön egosta irti pääsemiseen ja omien varjopuolien kohtaamiseen? Onko kyse vain käsite-eroista, sekä siitä miten kukin uskonto tai polku ymmärtää käsitteen synti tai väärä tai ihmisen pimeä puoli?
Uskon rakkauteen. Uskon armoon. Uskon toiseen mahdollisuuteen. Mutta, uskon myös vastuuseen ja siihen että seuraukset valinnoistaan on kannettava itse.
Sen takia kykenen antamaan anteeksi. Kykenen antamaan toisenkin mahdollisuuden. Kykenen sitoutumaan ja rakastamaan, etenkin jos näen, että jonkun väärät teot ovat hänen oman rikkinäisyytensä seuraus, etenkin jos näen että ihminen kantaa vastuun teoistaan ja pyrkii parempaan.
Minulle pyhyys merkitsee armoa ja ehdotonta rakkautta. Minulle rakkaus täydellisimmillään edutaa halukkuutta uhrata itselleen jotakin kallisarvoista kaikkien suuremmaksi hyväksi. Olenko sitten pakanana jotenkin kerettiläinen tällaisten käsitysten kanssa? En tiedä. Tiedän vain, että tällainen olen, tällä hetkellä ja juuri nyt.
Rakkaus on suurin, pyhin ja mahtavin voima maailmankaikkeudessa.
001: Thuleia,
04.07.2008 at 1:48 amPakanafilosofioin tätä asiaa mielessäni vielä niin, että pakanauskonnoissa (ja nimenomaan wiccassa/noituudessa) jumalsuhde ei ole enää asetelma lapsi-aikuinen (lapsi-vanhemmat), joka kuuluu psykologisesti kristinuskoon ja islamiin (näissä uskonnoissa jumala on psykologisen profiilin mukaan rankaiseva/kehuva/ylhäältä katsova vanhempi - ihminen ikuinen lapsi, joka on toruttavana ja kehuttavana tekojensa mukaan).
Pakanauskonnossa oltaisiin siirrytty vanhemmuudessa siihen, että ollaan tasavertaisia aikuisia. Lapsi on kasvanut aikuiseksi, hän on täysivaltainen omista teoistaan, eikä asemassa, että pyytäisi armoa pahoista teoistaan ollessaan tuhma. Aikuinen hyväksyy toisen aikuisen pahatkin puolet ja ihmisen tärkein läksy on oppia hyväksymään itsessään kaikki puolet ja ne negatiivisetkin teot - pyytämättä niitä anteeksi ulkopuoliselta. Suurin anteeksianto olisi siinä, kun on itselleen armollinen ja löytää itsestään sen armon, että voi hyväksyä luonteensa kaikki puolet ja pyytää mielessään anteeksi itseltään. … Mitä mieltä olet?
Sittenhän on pakanauskonnot, kuten asatrú, jossa jumalia ei voi teologisesti asettaa vanhemmat asemaan - vaan ne ovat harjoittajalle tasavertaisia ystäviä - armon käsitettä ei siinä mielessä ole, että tasavertaiselta ei ole pointtia pyytää anteeksiantoa teosta, joka ei siis kohdistu häneen.
Mutta ihmiskunnan puolesta uhrautuvia kuolevia jumaluuksia oli toki muitakin kuin Jeesus. Jeesus toi armon, Odin toi tiedon, jonka avulla ihminen voi ymmärtää ihmisyyden kaikki puolet ja hyväksyä itsensä kokonaisena, kaikkine tekoineen. Eikö täydellinen hyväksyminen tee armon tarpeettomaksi, koska se sisältää sen?
Loistava havainto ja rinnastus tuo lihan kuolettaminen vs. egon nipistäminen!
Yöpohdiskelujen keskeltä,
Thuleia
002: valo,
04.07.2008 at 11:02 pmHyviä ajatuksia sinulla. Halusinkin käsitellä asioita tietyltä kannalta, hyvä että täydensit omaltasi. Minä en koe enää tarvitsevani minkään ulkopuolisen tahon, jumalan tai ihmisen hyväksyntää tai armoa, mutta hyväksyessäni itseni ja toiset, osoitan armoa, koska se on yhtä rakkauden ja hyväksynnän kanssa.
Itsensä rakastaminen on rakkauden lajeista vaikein, itselleen anteeksi antaminen on anteeksiannon lajeista vaikein. Tiedän sen karvaasta kokemuksesta.
Jumaluuksien yksi aspekti on kuitenkin vanhempi, vaikka ei ainoa.
Olen tietoinen muistakin, ja myös siitä että tasapainoiseen Jumalakuvaan liittyy myös tuho, lahoaminen ja kuolema. Teksti vaan olisi paisunut liikaa, jos olisin kaikki aspektit ja puolet laajasta asiasta ottanut mukaan.
2 kommenttia