Vaskikäärmeen blogi

Olen pohtinut pitkään kristinuskon ja noituuden välistä suhdetta. Niiltä ajoilta, kun olin itse mukana seurakunnan toiminnassa tunnen lukuisia entisiä noitia, ts. noituuden, salatieteiden ja okkultismin parissa puuhanneita, jotka sitten ovat jättäneet ne ja kääntyneet kristityiksi.

Omassa elämässäni oli aika, jolloin itsekin heilahtelin tasapainotta ääritilasta toiseen, laidalta toiselle. Kuvittelin silloin, että kyseessä on kamppailu valon ja pimeän välillä. Nykyään ajattelen toisin. En ymmärtänyt sitä silloin, mutta arvelen kyseessä olleen pikemmin oman varjopuoleni ja niiden voimien kohtaamisen, jotka odottavat kaikkia noituuden poluille lähteviä.

Myöhemmin, pitkälti Starhawkin Spiral dancea ja muutamaa muuta kirjaa lukiessa, löysin selityksen omille kokemuksilleni, kun Starhawk kertoi kirjassaan miten hänen covenissaan ihmisten oli kohdattava portinvartijat, toisinsanoen omat pimeimmät ja pahimmat pelkonsa.

Ymmärrän nyt, että teininä minulla ei ollut voimaa, eikä kypsyyttä käsitellä oman alitajunnan syövereistä ylösnousseita hirviöitä ja niinpä pakenin niitä pitkäksi aikaa seurakunnan piiriin. Olin siihen aikaan niin rikki, eksyksissä ja vihainen, että tarvitsin pitkäksi aikaa suojan omalta itseltäni ja omilta ensimmäisiltä kokeiluiltani ja harjoittelultani voiman käytössä.

Uskon, että suurin osa seurakuntiin tulleista, okkultismin ahdistavaksi ja pelottavaksi kokeneista tuntee samoin kuin minä, eivätkä he ole valmiita tai kypsiä käsittelemään omaa pimeyttään, pelkojaan tai alitajuntansa hirviöitä muuten kuin pakenemalla niitä ja leimaamalla ne esiin nostattaneet kokemukset ja voimat demonisiksi tai pahoiksi.

Toisaalta, myös kristinusko istutti lisää näitä pelkoja. Vaikka seurakunnassa ollessani pääsinkin paranemaan oman elämäni perustraumoista, hylkäämisestä, kiusaamisen jättämistä haavoista, katkeruudesta ja monista muista, niin noituutta ja kaikkea kirkon piiriin kuulumatonta yliluonnollista vastaan pelot vain kasvoivat. Toisaalta, sen jälkeen kun olin kypsynyt ja eheytynyt riittävästi ihmisenä , minulla alkoi olla voimaa ja kypsyyttä käsitellä näitä pelkoja ja ottaa ne vastaan sitä mukaa kun niitä tuli.

Olen maksanut kovan hinnan omasta tiestäni, kamppailuilla jotka on käyty muilta kuin kaikkein läheisimmiltä ja rakkaimmilta ihmisiltäni piilossa. Olen kohdannut pelkojani, kohdannut painajaisissa toistuvasti vierailleita hirviöitä, kohdannut sitä tosiasiaa, että omaa tietä kulkevana en voi olla edes välttämättä kaikkien läheisimipienkään ihmisten hyväksymä.

Seurakkunnasta lähteminen, hinnan maksaminen siitä että lopulta seurasin oman sydämeni ääntä ja sitä minkä koin itsessäni oikeaksi, sattui kipeästi ja joidenkin ihmissuhteiden katkeaminen sattuu yhä. Näin on kuitenkin oltava. Sydämessäni näen suvussani katkeamattomana ketjuna kulkeneen verenperinnön tietää ja nähdä asioita joita ihmiset yleensä eivät välitä nähdä tai tietää. Näen, että tälle tielle lähteminen oli lopulta sekä oman sisäisen totuuteni seuraamista, että myös oman verenperintöni toteutttamista.

Tiedän, että en ole vieläkään valmis. Elämää eteenpäin mennessä joudun varmasti vieläkin pimeisiin mutkiin ja pelottaviin paikkoihin. Erona on nyt vain se, että olen aikuinen, joka tuntee itsensä ja jolla on kypsyyttä ja voimaa kohdata pimeä sitä pakenematta, tai leimaamatta sen herättäneitä voimia välittömästi pahoiksi.

Elämän suurimmat siunaukset tulevat vain hinnan maksamisen kautta.