Vaskikäärmeen blogi

Nyt kun isoimmat jouluhössötykset ja pyhät ovat ohi, kerrottakkoon kaikki huonot uutiset, mitä tippui juuri joulun alle. Ensinnäkin, minut sanottiin työpaikastani irti. Kaikki joutuivat pakkolomalle työpaikasta. Tähän ovat syynä ne lupahakemusongelmat joita firmalla on Sodankylän kunnan kanssa. Tiesinhän jo mennessäni, että jos lupia ei tule, koko yritys ja minun työpaikkani kaatuvat siihen, joten eipä ollut mikään yllätys. SE siitä, kokemuksena kuitenkin ihan mielenkiintoinen, työnä olisi varmaan ollut mukava. Tiedän kyllä, että oli muitakin syitä miksi minun piti siellä käydä, niistä lisää joskus toiste.

Luulen että minun on aika jäädä hetkeksi kotiin ja miettiä mitä nyt sitten teen. Viimeisen kuukauden, kun olen tehnyt enkelikorteilla sellaista neljän kortin pöytää, tämän hetken esteen/hoitamattoman asian kohdalle on aina noussut joko perheeseen tai avioliittoon liittyvä kortti. Tulkitsen sen nyt niin, että minulla ei ole ”lupaa” lähteä tältä paikkakunnalta nyt mihinkään enää vähään aikaan, vaan pitää keskittyä kotiin ja perhe-elämän hoitamiseen. Typerää, että korttien on muistutettava jostain tuollaisesta, minkä pitäisi olla itsestään selvää. Siispä, alan etsiä töitä tästä läheltä. En mene, enkä halua mennä enää minnekkään kauas, vaan jääs ainakin toistaiseksi tänne.

Toinen huono uutinen on se, että isä sai käytännössä kuolemantuomion juuri joulunalusviikolla lääkäriltään. Hänen sairastamansa diabetes oli tehnyt jonkin harvinaisen mutaation ja pompannut pikkuaivoihin, joten hänellä rappeutuvat sisukalut. Tuossa kunnossa kun on, ei ole syytä vaihtaa mitään sisuskaluja, joten saa sitten valmistautua, että kun seuraavan kerran tulee sydäri tai jokin muu pettää, hän on sitten kuollut. Lääkkeillä voi kuulemma enää vain hidastaa väistämätöntä. Kiva

Tänään sitten lähdetään Lokkaan, hakemaan tavarani ja viemään työsuhdeautoni takaisin. Sitä autoa tulee ikävä. Väsyttää, yöunet jäivät vähille, Rakas sai yhden niitä joskus tulevia ”kuuhullu” kohtauksiaan keskellä yötä ja piti minuakin hereillä hassuilla jutuillaan ja nauraa hihittämällä omille ajatuksilleen. Rapu kun on, niitä tulee aina välillä, ja ne vain pitää kestää.    Eipä ole ensimmäinen eikä taatusti viimeinen kerta. PItää mennä katsomaan että elikoiden ruokakupit ovat täynnä. Pitkä ajomatka edessä. Huoh.

Menihän se taas, tämänkin joulu ja harvinaisen hyvä joulu olikin. Meillä oli Rakkaan kanssa erittäin kaunis ja ihana jouluaatto ihan kahdestaan. Kieltämättä, kun on kolmea lukuunottamatta viettänyt kaikki joulunsa kotona äidin kanssa, tuntui omituiselta olla poissa. Jouluaattoaamuna kotona käydessä huomasin veljestä että haikea olo oli hänelläkin ja hän oli riemuissaan, äänestä päätellen, kun lupasin tulla yöllä takaisin mennäkseni äidin kanssa kirkkoon. Jouluaatto ei kenties ole aivan paras hetki alkaa julistaa omia käsityksiään joulun merkityksestä. Olin kai ollut kiltti tänä vuonna, koska lahjoja tuli paljon, vaikka suvussani on toisaalta ollut aina se tapa että lapsia kerta kaikkiaan hemmotellaan jouluna. Omatkin lapsuudenjouluni eivät ainakaan lahjanpuutteista kärsineet. Se näkyy yhä, vaikka ole aikuinen ihminen, sukulaiset muistavat minua yhä kuin lapsena, voin olla varma että saan aina tietyiltä sukulaisilta lahjan. Mitäkö sain?

Rakkaaltani kirjan Kivun kauneus, asiallinen tietoteos suomen s/m yhteisöstä. Ahmaisin sen jouluaattoyönä kerralla, kirja oli niin kiintoisa valtavan upeine, eroottisine taidekuvineen (mitä naisia!) ja monien ihmisten omakohtaisine kokemuksineen siitä miten he olivat löytäneet identiteetikseen juuri sadomasokismin. Joulun paras lahja, ehdottomasti. Suklaata tuli tietysti ihan älyttömästi, kuten tavallista ja lakritsaa, joten meillä menee varmaan viikkoja niiden tuhoamiseen. Tädiltäni sain iittalan jälkiruokakulhoja, veljen kummisedältä joka ruukaa muistaa minuakinvaltavan hienon tietokirjan Idän uskonnoista. Hänellä on lahja osata ostaa minulle juuri oikeita kirjoja…ja tosi hienon kiinalaisen pashmina huivin, hän kävi Hong Kongissa ennen joulua, sieltä peräisin siis, arvelen. Viinipullojakin tuli kaksi, anopilta ja ~S~:ltä ja anopilta myös muuta, käytännöllistä keittiötavaraa. ~S~:n lahja olikin sitten se joulun toinen paras lahja, tosi hieno, japanilaistyylinen tuoksulyhty ja ihanaa tuoksuöljyä siihen. Olin tosi otettu paketin avattuani. Siinä on toinen ihminen jolla on kyky ostaa juuri oikeanlaisia lahjoja.

Tärkeintä joulussa enää eivät kuitenkaan ole lahjat vaan tunnelma ja sitäkin oli ihan riittävästi. Rakkaani ei ole mikään jouluihminen, mutta kiltisti hänkin kuunteli joululauluja ja autteli aattona keittiössä, kun ahersin kolme tuntia ruokien kimpussa. Ilmeisesti en ole täysin vielä unohtanut taitoa tehdä hyvää liharuokaa, koska Rakkaalleni tehty karjalanpaisti ilmeisesti onnistui hyvin. Oma vegaaninen joulukinkkuni (linssimureke) oli aivan sikahyvää, kirjaimellisesti, joten siitä tulee uusi joulukinkku meidän perheeseen. NAM!

Joulukirkossa huomasin miten valon ja pimeän asiat tiivistyvät jouluna, ihmisistä pystyi lukemaan yhtä sun toista kynttilöiden valaisemassa kirkossa yöllä. Itse olen saanut kokea yksin ulkona/autossa ollessani lähinnä muutaman oikein voimakkaan valonleimahduksen taivaalta, ihan kuin joku olisi räpsinyt minusta valokuvia Myös kirkossa leijuskeli sinisiä valopalloja ihmisten päiden yläpuolella ja minua alkoi naurattaa niitä katsoessa, varsinkin kun ihmiset eivtä enimmäkseen niitä huomanneet. Sain harjoittaa joogahengitystä, etten olisi purskahtanut nauruun, sitä tuskin olisi katsottu kovin hyvällä. Vaan siitä enemmän ensi kerralla, meidän pitää kiiruhtaa äidin luo syömään ja illalla Korppi tulee kylään!!! Ihan parasta nähdä häntä.

Joulu on.

Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan;
Joulu joutui jo rintoihinkin,
Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan
Jo pirtteihin pienoisihin.
Mutt’ ylhäällä orressa vielä on vain
Se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
Ja vaiennut vaikerrus on vankilan;
Oi, murheita muistaa ken vois laulajan?

Miss’ sypressit tuoksuu nyt talvellakin,
Istun oksalla uljaimman puun.
Miss’ siintääpi veet, viini on vaahtovin
Ja sää aina kuin toukokuun.
Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään,
Ah’, tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään,
Ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi,
Sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!

Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo
Sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo,
Sa siunaa se maa muistojen!
Sen vertaista toista en mistään ma saa,
On armain ja kallein mull’ ain’ Suomenmaa!
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian
Ja soi aina lauluista sointuisimman.

Heräsin tänään hymyillen erittäin kauniista ja erittäin eroottisesta unesta jossa rakastelin toisen naisen kanssa. Siinä vastaus usein miettimääni kysymykseen siitä voinko oikeasti tuntea voimakasta vetoa pelkästään toiseen naiseen, puhtaasti, ilman että mitään maskuliinisia aspekteja sekoitetaan mukaan. Koin unen erittäin parantavana, se eheytti minussa jotain kauan kadoksissa ollutta, vakuutti minun ja oman sukupuoleni riittävyydestä sinällään, ilman miehiä. (vaikka he ovatkin jumaluuden toisen tasaveroisen aspektin ilmentymä) Itseasiassa, yhdistän uneni kumppanin Jumalattareen, koska hänessä oli niin paljon ylimaallisia, universaaleja ja yleisiä feminiinisiä piirteitä. Voisi sanoa, että olin unessani kaikista yhteyksistä syvimmässä naiseuden alkulähteen, Jumalattaren kanssa. Jumalatar lainasi kasvoikseen mielikuvani eräästä uudesta nettituttavuudesta, mutta mitäs siitä. Kaikki naiset ovat yhtä Jumalattaressa…

~S~:n kanssa olin tietoisessa, näettävässä yhteydessä tänään pitkästä aikaa. Kävin kylässä hänen kotipesässään mäntymetsän juurakoiden keskellä, paikassa jossa puut ovat tyynelläkin aina liikeessä ja eloisia ja jossa vähällä mielikuvituksella voisi ajatella niiden kuljeskelevan ympäriinsä ja kurkistelevan hyväntahtoisen uteliaasti ikkuinoista sisään ihmisten nukkuessa. Niissä puissa on jotain hyvin enttimäistä, elävää ja vahvat energiat siellä on myös. Mäntyjä siellä on, puita jotka koin aiemmin vieraina ja etäisinä, mutta jotka nyt ovat alkaneet puhutella ja lähestyä minua. Uppouduimme netin ihmeelliseen maailmaan, hänen löytämiinsä pakana sivuihin (linkki blogrollissa) ja minun löytämiini Jeshua sivustoihin, jossa on kanavointeja Valkoisen Veljeskunnan mestareilta, tai ainakin yhdeltä heistä. Erittäin korkeatasoiset sivut joita olen lukenut suurella kiinnostuksella.

Kaikki elää, kaikki hengittää. Maa valmistautuu synnyttämään uutta elämää. Auringon syntymähetki, jolloin valo taas kasvaa pimeyttä vahvemmaksi on lähellä. Sen tuntee maassa. Luonto odottaa. 21.12. on uuden elämän, voisi ajatella kevään ensimmäinen päivä, vaikka talvi kääntyykin hetkeksi kovimmilleen sen jälkeen. Pimeyden ote ja valta kuitenkin tasapainottuu valon kanssa taas talvipäivänseisauksen yönä. Huomaan, että osa minua elää jo murroksen energioissa. Osa minua on irti jo tästä tilasta ja ajasta, elää ja läpikäy tulevaa rituaalia yhä uudelleen, suunnittelee, miettii, pohtii, mikä palvelisi maailmankaikkeutta parhaiten tässä rituaalissa. Huomaan, että kerta kerralta, sapatti sapatilta alan elää yhä vahvemmin kahdessa todellisuudessa yhtä aikaa. Yhä helpommin liu’un tämän ajan ja ajattomuuden välillä, yhä nopeammin kykenen muuttamaan tajuntani tästä arkisesta muille virityksille ja takaisin. Yhä vahvemmin koen yhteyden maahan ja osaan elää pyhyydessä siinä mitä kulloinkin teen, ”sillä kaikki rakkauden ja mielihyvän teot ovat minun rituaalejani”.

Yritän pysyä nöyränä, olla sokaistumatta omasta vallastani hallita tahdollani luonnon mahtavia voimia, voimastani hallita ja muuttaa tahdollani enrgian kulkua ja siten muuttaa maailmaa. Alan ymmärtää vähitellen, mitä vanha intiaanishamaani Don Juan tarkoitti varoittaessaan shammaniopiskelijoita eri vihollisista joita näiden tuli kohdata. Yhden olen jo voittanut, pelolla ei ole minuun enää otetta tai valtaa.Seuraavana on vuorossa selkeyden ansa, joka tulee pelon voittamisesta ja oman voimansa tajuamisesta. Tajunta ei saa laajeta liikaa, ei mennä liikaa yli inhimillisen ja näkyvän. Minun pitäisi maadoittua enemmän energoissani, olla kärsivällisempi, jaksaa toistaa tiettyjä minulle erittäin hyödyllisiä maadoittavia harjoituksia päivästä toiseen. Välillä se on vaikeaa. On paljon helpompi leijua hiukan irti maan energiasta. Mutta ellen olen kunnolla juurtunut, ellen ole yhtä maan kanssa, vaarana on juuri tuo hukkuminen selkeyteen ja kaiken ymmärtämiseen. Lakkaa kai näkemästä puita metsän kiehtovan kokonaisuuden takia.

Mielenkintoinen sivuhuomio, ainakin omasta mielestäni, juuri noita edellisiä rivejä kirjoittaessani jokin ääni kuiskasi hiljaa mutta vakuuttavasti sisimmässäni, että kirjoitan tätä päiväkirjaa esiasteena ja muistiinpanoina niitä luentoja tai opetustilaisuuksia varten joita tulen joskus pitämään…Tunnen tuon äänen hyvin, se on sydämeni ääni, tai henkeni tai korkeamman minäni, miten vain. Olen päättänyt kerta kaikkiaan luottaa siihen ja siksi uskalsin kirjoittaa nuo sanat julkisesti näkyville, vaikka sitten joutuisin aivan naurunalaiseksi jonkun silmissä. (Ja kukahan se olisi? Oman luovuuteni sensuurihirviöpeikko??? Mitään muuta pelättävää ei ole kuin pelko.)

Minä olen Valon sotilas. Minä olen portinvartija. Minun tehtäväni on elää pyhässä yhteydessä maan kanssa. Minun ensisijainen tehtäväni on parantaa itseni ja opetella vain olemaan, koska kaikki muu seuraa itsestään, ponnistuksitta perässä. Minä rakastan. Minua rakastetaan. Tämä on sydämeni totuus tänään, laulu jota sisimpäni toistaa lakkaamatta.

Nyt taidan hipsiä nukkumaan Rakkaani viereen. Kaunista yötä jokaiselle. Olette itsessänne Valo, ja jos luotatte siihen kaikki muu teille annetaan.

Olen saanut sen takaisin! Lapsuuden kadonneen, ikuisesti menetetyksi luullun joulumielen. Pitkästä aikaa tässä vuodenajassa on taikaa ja kuplintaa, jokin sisälläni odottaa. En tosin tykkää joulun kulutushysteriasta, kaupassa paniikissa ryntäilevistä ihmisistä ja krääsästä yhtään sen enempää. Suurimman osan joulumusiikistakin saisi puolestani vetää vessasta alas. Silti…minulle joulun suurin sanoma on syntymän ihme, valon paluu takaisin keskelle pimeää. Taivas on lähimpänä maata vuoden pimeimpänä aikana, koska valon puutteessa kaikki ikuisuudesta tuleva kaunis on lähempänä ihmistä, helpommin kosketettavissa kuin muuten.

Myönnetään se rehellisesti, olen jouluihminen, Pidän häpeilemättä lahjojen ostamisesta ja miettimisestä. Nautin korttien kirjoittamisesta ja saamisesta. Rakastan luontoa sellaisena kuin se on talvipäivänseisauksen yhteydessä. Ja vanhat joululaulut, aah…siis ne joissa on jokin oikea sisältö ja merkitys pelkän pimpelipomin sijaan. Tänään minun oli pakko nauraa itselleni, kun Sodankylästä Rovaniemelle ajaessa vastaan tuli poroja enemmän kuin koko muuna aikana yhteensä kun olen siellä ollut. Mietin itsekseni miksi niitä on niin paljon kulkusalla juuri nyt ja keksin sitten, että tottakai, joulupukki se kokoaa poroja joulukiireitä varten nyt jo. Ja sitten hirisin itsekseni autossa pitkän tovin keksinnölleni. Ihme kyllä kaikki vastaantulleet tokat olivat menossa pohjoisen suuntaan, siis sinne missä se oikea korvatunturi on. Luonto on niin kaunis, ainakin siellä missä on lumi maassa. Ja tunnustan senkin nyt tässä, että ajaessani kauniin metsän keskellä radiosta sattui tulemaan yksi vanhoista suomalaisista lempijoululauluistani. Sen ja maiseman kauneuden yhdistelmä nosti vedet silmiin. Kenties olen sitten jo keski-ikäistymässä, kun itkeskelen jollekin joka on kaunista.

Jopa siivoaminen tuntuu tällä hetkellä houkuttelevalta ajatukselta, koska joulu on tulossa. Kunnianhimoisena tavoitteena -kaikista marttojen varoituksista huolimatta, on tehdä suursiivous keittiöön ja raivata kaikki kaapit ja pestä kaikki lattiasta kattoon. Muu kämppä saakin sitten pärjätä tavallisella siivouksella ja pienellä asettelulla, muuten en aio stressata. Sunnuntaina äidin luo laatikoiden tekoon. Joulu on tulossa ja minulla on ensimmäisen kerran vuosiin sellainen olo kuin lapsena.

Alkuun tunnepaatos varoitus, hyppää yli jos et jaksa lukea toisen vuodatusta omista tunteistaan. Jos jaksat, tervetuloa minun sfvääreihini.

En jaksaisi oikeastaan kirjoittaa tai tehdä yhtään mitään. Syy on siinä, että olen ollut kotona poikkeuksellisesti nyt viikolla ja menen työpaikalle takaisin vasta torstaina. Seuraus tästä on ollut varsin intensiivinen ja poikkeuksellisen hyvä yhdessäolo Rakkaani kanssa. Olo on kuin olisin ollut hotellilomalla kotona, viime päivät on tullut nukuttua ja syötyä mihin aikaan sattuu huvittamaan ja loput ajasta on tullut vietettyä sängyssä. Vaikka ehdimmehän sentään jossain välissä myös kaupungille ja Rakkaani myös tietokoneelle istumaan, ihme kyllä. En ole tavannut ketään muuta ihmistä muutamaan päivään, vasta tänään näin ~S~:ää muutaman tunnin mozzarella-kasvispiiraan merkeissä kotonani ja päädyin jopa pubiin parille. Ihme kyllä, minut tuntien se tosiaan jäi siihen pariin. Meillä oli mukavaa, hysteeristä kikatusta ja tyttöjen juttuja, vaikka tulipahan jotain kunnollistakin puhuttua jossain välissä. ~S~:n viehätys on juuri siinä, puheissa on helppoa liukua hömpästä todella isoihin ja vakaviin asioihin ja takaisin lakkaamatta, ilman että keskustelun taso kärsii tai häiriintyy pahasti. Lisäksi vielä aina keskustellessamme oivallan jotain tai näköala asioihin laajenee ja vaikka voi kuulostaa itserakkaalta, voin sanoa että harvoista ihmisistä on pitkän päälle minulle älyllistä vastusta keskustellessa. Ne harvat ovat päätyneet sitten elinikäisiksi ystäviksi, joita rakastan syvästi. Rakkaus…ihmeellinen asia.

Huomasin juuri äsken etten ole kai tänne juurikaan kirjoittanut rakkaudesta, vaikka minua on siunattu rakkaudella ainakin elämäni viimeiset kymmenen vuotta, siis niin kauan kun olen ollut Rakkaani kanssa yhdessä. Tunteista puhuminen on minulle vaikeaa, ja lisäksi tunteeni ovat niin vahvoja, että uskallan harvoin näyttää avoimesti puoliakaan. Lapsuuden holtittomat raivokohtaukset ajoittaisine väkivaltaisine piirteineen opettivat minut varomaan tunteitani ja lukitsemaan ne suurimmalti jonnekin hyvin syvälle, niin että ne pysyvät hallinnassa. Voisi sanoa, että päälle näkyy suunnilleen 10 prosenttia siitä mitä tunnen. Siis jos hyvin on. Kriisissä tai uhkaavissa tilanteissa kykenen irrottamaan itseni kokonaan tunteistani, niin että leijun katossa tai jossakin sivulla katsomassa mitä tapahtuu ja pystyn toimimaan kylmän rauhallisesti. Siitä on tietysti työssä hyötyä, mutta muussa elämässä toisinaan enemmän haittaa.

Tiedän pystyväni paljoon, niin hyvässä kuin pahassakin. Ehkä joskus uskallan luottaa itseeni niin täysin, etten enää koe tarpeellisena kontrolloida omia tunteitani niin tiukasti. Pelkään kai sitä, että tukahdutan tai vahingoitan toisia ihmisiä jotenkin, jos päästäisin tunteeni heitä kohtaan täysin näkyville ja tiedän myös karvaasta kokemuksesta, että harvoilla on voimaa ottaa vastaan kaikki mitä minulla on anettavaa. Yksi tällainen harvinainen ihminen on Rakkaani ja se onkin yksi syy siihen miksi olen hänen kanssaan. Hän on ainoa tuntemani ihminen joka todella on minua vahvempi henkisesti ja jonka yli en voi kävellä, koska hänellä on voimaa pistää vastaan. Jokainen aiempi suhteeni miesten kanssa on kaatunut siihen, olen alkanut pompottaa heitä ja heidän heikkoutensa on alkanut äkkiä ällöttää niin ettei suhteista ole tullut mitään. Naisten suhteen asia on hiukan erillainen, en ole koskaan kokenut mitään tarvetta hallita heitä. Pikemmin oman luonteeni maskuliiniset piirteet, suojelunhalu, ritarillinen käytös ja tarve varjella rakastamiani ihmisiä kaikelta pahalta ovat olleet päällimäisenä.

Päätin joitakin vuosia sitten, etten päästä enää ainuttakaan itselleni tärkeää ihmistä käsistäni kertomatta heille että rakastan heitä, että he ovat minulle tärkeitä. Opin senkin karvaasta kokemuksesta, parhaan ystäväni poistuttua tästä ulottuvuudesta oman käden kautta. En kadu mitään niin paljon kuin sitä etten koskaan ehtinyt kertoa hänelle että rakastin häntä, että hän oli minulle niin suunnattoman tärkeä. Se on ainut asia joka kalvaa minua yhä hänen kuolemassaan ja aiheuttaa toisinaan voimakasta katumusta. Yritän kuitenkin pitää saamani opetuksen mielessäni. Timo Rautiasen sanoilla: ” En kadu ketään niistä joita syliini suljin, heitä sentään rakastin, kadun kaikkia niitä joiden ohitse kuljin, joita väistin ja pakenin.” Niin totta.

Lapsuuteni, rakkaudeton ilmapiiri ja monet hylkäämisen ja yksin jäämisen kokemukset opettivat minut rakastamaan rakkauden takia, eivät vastarakkauden tai hyväksynnän toivossa. Samoin opin maallisten vanhempien rakkauden puutteessa turvautumaan Jumalan rakkauteen, josta on tullut elämäni kantava perusvoima. Se on varmaan suurin lahja, jonka vanhempani ja kiusaajani koulussa antoivat minulle, joskin tahattomasti. Itsekin olen oppinut sen arvon vasta nyt, aikuisena ja paljon myöhemmin. Silloin se ei tosiaan tuntunut miltään lahjalta. Muistan jonkun viisaan joskus sanoneen, että Jumalan suurimmat lahjat ja siunaukset tulevat elämäämme kärsimyksen valepuvussa. Minun kohdallani se ainakin pätee, vaikka saamiani lahjoja en todellakaan ole osannut silloin arvostaa. Kaikesta kuitenkin voi oppia. Nyt jos katson elämääni taaksepäin, voin nähdä kaikessa suuren johdatuksen ja Rakkauden kädenjäljen. En ole milloinkaan ollut yksin.

Siispä, siunatkoon Kaikkiallinen Rakkaus teitä, minun Rakkaani, ja minun ystäviäni Uninaa, Korppia, ~S~:ää, Lauraa,  Esashia, ja kaikkia tulevia ystäviäni. Olen kiitollinen siitä että olette olemassa. Olette lahja, josta en osaa aina kiittää tarpeeksi. Haluan jakaa elämäni kanssanne ja kuolla puolestanne jos minun joskus täytyy. Olette parasta ja kalleinta mitä elämässäni on. Te olette tehneet minusta sen mitä olen nyt, antamalla minulle esimerkin jota seurata, haasteita joita voittaa ja antamalla minulle itsenne ja rakkautenne. Rakastan teitä jokaista. Kiitos siitä että olette olemassa. Olette valo. Kiitos.

Näin tänään, elämäni ensimmäisen kerran vitivalkoisen poron. Se seisoi kuin näytillä, aukealla tien reunalla, ikäänkuin poseeraten. Aurinko kiilui sarvissaan, poro seisoi ryhdikkäänä, pää taipuneena hiukan taaksepäin. Tiistaina näin pikimustan teeren, (eikö sellaisella nimellä kutsuta naarasmetsoa?) vain pyrstössä oli punaista täplinä höyhenten päässä. Mietin kovasti näiden näkyjen merkitystä. Pieni ivallinen ääni minussa sanoo niiden olevan silkka järjetön sattuma, mutta minun viisaampi puoleni sanoo että ne ovat viestejä Jumalilta. Mitä minulle halutaan kertoa, onkin aivan toinen asia, sitä en tiedä vielä. Yhdistän kuitenkin intuitiivisesti linnun Jumalattareen, poron Jumalaan.
Onneksi olen oppinut luottamaan, oppinut uskomaan siihen minkä sydämeni sanoo olevan totta. Yhä harvemmassa ovat ne päivät, kun ivallinen ääni sanoo minulle, että haluan keksiä asioita, kuvitella, koska en kestä elämää sellaisena kuin se on. Yhä harvemmin mietin päätäni puhki, ovatko kokemukseni totta tai todellisia. Sydämeni sanoo että ne ovat totta. Sydämeni sanoo, että Jumala ja Jumalatar ovat olemassa, että sieluni on kuolematon, että elämälläni on tarkoitus, että rakkaus on suurin voima koko universumissa. Haluan antautua sille enemmän jokaisena päivänä elämässäni, laulaa sille, palvella sitä, nähdä sen jokaisen tapaamani ihmisen silmissä, Rakkauden.

Unina jätti käydessään minuun suuren rauhan. Ei asuntooni tosin, hänen lähtöään seuranneena yönä seinissä taas paukkui, ikkunoihin koputeltiin ja aamulla kuulin selvästi jonkun kävelevän oven taakse ja koputtavan. Juostuani avaamaan en nähnyt ovella ketään. Mutta minulla on rauha. En todellakaan pelkää enää tuollaista, koska tiedän, että minulle ei tapahdu mitään mitä en itse halua. Keskellä yötä, herättyäni koputuksiin, kuulin selkeästi äänen joka sanoin minulle ”älä pelkää sitä joka voi tappaa tai tuhota ruumiin, vaan Häntä jolla on valta yli sielun” muistin siis, että ruumiilleni voi ehkä tapahtua jotain, mutta sielulleni, todelliselle minälle, ei milloinkaan tapahdu mitään minun itseni sitä tahtomatta. Siispä mitään pahaa, sairautta, onnettomuuksia tai kuolemaa on turha pelätä.

Rituaalissa, jonka tein Uninan kanssa, jäljitin lisää esi-isieni teitä. Karhu odotti minua lähtiessäni ja sain kiivetä sen selkään. Lensimme länteen meren ylitse, luulen että Britanniaan, koska se oli kuitenkin niin lähellä meitä. Näin tulen, tulen ympärillä alastomia miehiä, eläinnaamiot ja sarvet päässään tanssien tulen ympärillä. Liityin karhun kehotuksesta hetken kuluttua mukaan. Tanssiessani muutuin kotkaksi, ensin kädet, sitten pää, vartalo ja jalat viimeisenä. Lensin kotkana kauas itään, Mongoliaan, saman esiäidin luo. Viivyin kylässä vain hetken, ja lähdin juoksemaan länteen karhun kanssa, välillä vierellä, välillä karhun sisällä, ollen karhu. Jossain Suomen kaakkoispuolella oli suuri karhujahti, ja olin karhun sisällä kun se tapettiin, metsästäjien alkaessa kantaa sitä kyläänsä hyppäsin ulos ja kävelin karhun vierellä. (pää alaspäin roikkuminen riu’uista alkoi olla epämukavaa) Kylässä näin välähdykseltä sotilaan, pitkän vaaleatukkaisen miehen jolla oli kaulassa karhunhammasnauha ja kädessään kivikärkinen keihäs. Luulen että hän on yksi esi-isistäni. Lopuksi kävin jossain metsässä, jonka yhdistän Etelä-Saksaan, näin naisen pellavamekossa juoksevan metsän keskellä, kädet ja jalat naarmuilla, hiukset oksien repiminä. Ymmärrän, että nämä neljä suuntaa ovat sukuni alkujuuret. Koen myös että kotka on toinen sukuni voimaeläimistä karhun lisäksi, koska muutuin kotkaksi esi-isieni joukossa tanssiessani. Kotkan yhdistän ilmaan, karhun maahan. Intuitioni sanoo, että tulieläimeni tällä hetkellä on pantteri, vesieläimeni sudenkorento. Niitä en ole hakenut matkoilla, on vain sellainen tunne. Koska olen päättänyt alkaa luottaa intuitiooni, niin olkoon. Hassua, että sain kylässä esiäidiltäni tiedon eläinhenkien yhteydestä elementaaleihin ja kohta sitten Unina löysi kaikki neljä samalla matkalla. Hän vahvisti edellisen matkan tietojani tietämättään. Universumi on ihmeellinen!

Liityin Uninan perässä www.reikisivut.com foorumille, ja ilmoittauduin mukaan torstain runsasurinkiin ja sunnuntain enkelihoitoon. Torstaina koinkin vahvana tämän runsauslähetyksen ja hassua oli että jälleen tänään Sodankylään suunnatessa polttoainemittari ei Lokan ja Sodankylän välillä hievahtanutkaan. Sama juttu kuin tiistaina Uninan kanssa matkatessa. Mittari toimii kyllä, muuten se ilmoittaa tarkasti paljonko on polttoainetta. Kyttäsin mittaria tänään koko matkan Kemin kotiin, joten tiedän että se toimii kyllä. Millähän energialla auto kulki tänään ja tiistaina sen pätkän? Etenkin kun tiistaina oli ryyppy päällä koko 80km ajan eikä mittari siltikään heilahtanut, yleensähän se syö hirveästi polttoainetta jos ajaa ryyppy täysillä edes vähän matkaa…Mielenkiintoista. Myös reikisivujen päivän ajatus ja enkelin viesti ovat osuneet nappiin kohdallani, etenkin ne enkeliviestit. Hymyilyttää.

Nyt perheen miehenpuoli haluaa vallata koneensa minulta takaisin. Olen antanut nimen pienelle punaiselle autolleni ja juttelen sille välillä ajomatkoilla, elän toivossa että saan siten houkuteltua työttömän kotitontun autoon pysyvästi katsomaan sen perään. Olen kotona ja minun on hyvä olla. Rakastan.