Vaskikäärmeen blogi

Viikonloppu takana onnelisine Unina-ystävän vierailuineen. Minun oli hyvä ja minun on yhä hyvä. Naurumme, musiikki, hyvä ruoka ja yhdessäolon helppous ovat varastoituneina minussa, lämmittävät ja kihelmöivät yhä ihoni alla. Unina teki minulle Reikihoidon ja elämäni ensimmäisenä kokemuksena se oli hyvä. Erityisesti mieleeni jäi näkemäni kirkas valosydän otsachakrani kohdalla, sekä voimakas vanhan roosan väri joka leijui sydänchakran tienoilla ja laskeutui sinne, ihoni sisään.

Sain myös havaita aurojemme muuttuneen samaan suuntaan, Uninalla, kuten minulla ja ~S~:n auroilla on kaikilla voimistunut syvä indigon sininen väri. Se kertoo minulle meidän kaikkien kasvaneen henkisesti, siirtyneen askelia ylöspäin henkisessä kehityksessämme. Rituaali ja shamaanimatka jotka teimme yhdessä, olivat hyviä. Paljon pyhyyttä, rauhaa ja mielen hiljaisuutta oli tiivistettynä lyhyeen yhteiseen tekoomme. Toisinaan magia toimii nopeasti, saimme nähdä tulokset jo seuraavana päivänä siitä mitä teimme rituaalissa, kun keskitimme ajatuksemme, tahtomme ja energiamme samaan asiaan. Sauvanikin oli ensi kertaa käytössä rituualissa, piirsin sillä suojaavan kehän ympärillemme ja ja myöhemmin puhdistin sillä energiatukoksia pois Uninan aurasta. Hän oli kokenut sen vahvana, erityisesti joissakin kohdissa, mikä taas vahvisti minulle sen että sauvani toimii hyvin käytössä.

Työviikko kohta jo lopuillaan ja minun on hyvä. Suolisto puhdistuskuuri ilmeisesti alkaa tehota, aloitin viime perjantaina hiivantappo kuurin lääkkeineen ja ruokavalioineen. Reiki tasapainotti minua sillä tavalla, etten ole halunnut sen jälkeen enää kahvia. Viinikin maistui vieraalta, ei tehnyt mieli. Onneksi kuurin tiukin osa ehdottomine sokerinsyönti kieltoineen lopppuu juuri joulun alle, niin että saan syödä jouluna makeaa jos tahdon.

Uudet mokkasaappaani ja paksu, lämmin ja kotoisa sammaleen vihreä villapaitani hymyilyttävät minua. Molemmat löysimme Sodankylän kirpputorilta, ja molemmat tuntuvat heti omilta ja kotoisilta. Täällä on pakkanen, puut huurteessa ja minun on hyvä ja lämmin olo.

Valoa ja rakkautta.

Huomenta koko maailmalle, heräsin juuri yöuniltani. Valvoin myöhään ~S~:n kanssa, katsoimme Tarua sormusten Herrasta yhteen menoon osan 2. loppupuolelle, saunoimme, söimme ja joimme jonkin verran. Ilta ja yö olivat taianomaiset, yleensä juuri tämän henkilön seura avaa minulle pienessä hiprakassa ovia tasoille jotka tavoitan yleensä vain meditoidessa, transissa tai unissani. Outoa, koska yleensä alkoholi vain sumentaa aivot ja sulkee senkin vähän tietoisuuden jota ihmisellä on. Tämä ystäväni ja ystävyyteni on kuitenkin kaikin tavoin poikkeus, monessakin asiassa. Yöllä kotiin päästyäni, ennen nukkumaan menoa lähetin vielä hänelle ja Uninalle kauniin ajatuksen. He molemmat kun ovat minulle niin erikoisia, tavallisesta poikkeavia ystäviä. Itseasiassa, määrittelisinpä suhteeni heihin millä sanoilla tahansa, aina jäisi jotain sanomatta. Ja miksi kaikkea pitäisikään sanoa sanoin. Minulle riittää tieto siitä että rakastan heitä ja he molemmat rakastavat minua.

Tein viikonloppuna etsintämatkan josta puhuin ja hakeuduin sukuni erään haaran juurille.Tapasin matkan päässä vanhan naisen, jolla oli pitkät harmaat hiukset ja kirkkaansiniset silmät. Hänen hiuksissaan oli kiinni jotain joka näytti luunpalasilta, sekä sulkia ja helmiä. Hän istui ison, kuplolin muotoon raknnetun nahkaisen asumuksen edessä. Ajasta minulla ei ole aavistustakaan, paikaksi arvelen mongolian tasankoa. Hajukin oli aika mielenkiintoinen, voitte varmaan kuvitella, jos ihminen pukeutuu taljoihin eikä juuri pääse pesuille talvisaikaan. Kävin pitkän keskustelun tämän naisen kanssa, hän oli oman perheensä ja sukunsa kantaäiti ja kylänsä tietäjä. Polvilla poikittain oli samantyylinen sauva kuin omani. Hän kertoi minulle heimonsa pyhästä eläimestä, sekä siitä miten se liittyy erääseen elementaaliin ja miten ja missä tilanteissa tuota eläinhenkeä kannattaa pyytää apuun. Varsin arvokasta tietoa kaikki, josta olen hyvin kiitollinen. Nyt sitten tiedän yhden neljästä sukuni haarasta, isän äidin puoleisen linjan alun. Kolme lisää on vielä jäljellä. Mielenkiintoista nähdä minnepäin maailmaa milloinkin päädyn, suomalaisten alkukoti kun on hämärän peitossa. Yleensähän meidän arvellaan tulleen idästä, kaakosta ja etelästä, mutta uskon että suomalaiset ovat usean kansan sekoitus. Suomi on ollut monen vilkaan kauppareitin risteyskohta, joten verta tänne on varmaan tullut jokaiselta maailmankolkalta.

Nyt lähden katsomaan dokumenttia antiikin tekniikasta. Ja syömään aamupalaa.Minun on hyvä.

Olen viime aikoina alkanut kiinnostua kovasti suomalaisista muinaiseläjistä, heidän uskostaan ja tavoistaan. Suomalaisten vanhoista jumalista ajalta ennen kristinuskoa on säilynyt todella vähän tietoa, ja siitäkin iso osa keskiaikaisten ja myöhempien kirkonmiesten vääristämänä, omiin tarkoituksiinsa sopien tietysti. Aiemmin en olisi voinut olla vähemmän kiinnostunut, pakollinen Kalevalan kahlaaminen koulussa oli vain tylsää. Tosin muistan kirjoittaneeni yläasteen uskonokokeessa esseen suomalaisten muisnaisuskosta, josta sain pisteiksi 6+ (kokeen normaali esseemaksimi oli 4 pistettä) ja opettajan punakynällä perään kirjoittamana kommentin -Mistä tiedät tämän kaiken? Muistaisinpa vielä mistä olin silloin tietoni onkinut, sen verran muistan että olin juuri lukenut jonkin tietokirjan aiheesta ihan huvikseni vain, mutta kun en muista minkä. Lukisin sen nyt uudestaan. Opettajani veti minut syrjään kokeen jälkeen ja varoitteli uppoamasta liian syvälle pakanuuden pauloihin, hän kun oli uskovainen kristitty ja ilmeisesti huolissaan että olin luisumassa ”vaarallisille vesille”. Hän oli kyllä muutoin erittäin mukava opettaja, josta pidin kovasti.

Haluaisin löytää ja luoda uudestaan henkilökohtaiset suhteet sukuni kantaeläimeen, suojelushaltijoihin ja muihin henkiin jotka ovat kulkeneet sukuni mukana muinaisena aikana. Ymmärtääkseni muinaiset suomalaiset uskoivat sukunsa alun olevan jossain eläinhengessä jota pidettiin suvun voimaeläimenä, tai emuuna, kuten vanhassa suomenkielessä asia ilmaistaan. Taitaa olla shamanistisen etsintämatkan paikka, tuskin muuten voin siihen asiaan vastausta löytää. Mielessäni elää vahvana aavistus siitä mikä se eläin voisi olla. Katsotaan löydänkö juuri sen eläimen vai onko se sittenkin joku ihan muu.

Suomalaisuus on aina ollut minulle tärkeä asia. Hassua, miten vahvana tietyt asiat ovat kulkeneet mukanani pienestä asti, vaikka tämä pakanapuoli on tullut selvästi mukaan vasta aikuisena. Niin se kai on, että ”vaikka ihminen lähtisi Lapista, Lappi ei koskaan lähde ihmisestä”, Tommi Putaansuuta eli Lordia lainatakseni. Lappi, sen luonto, oma identiteettini pohjoisen asukkaana, kotiseutuni perinteet, kulttuuri, mytiikka ja tarinat ovat kiehtoneet minua ja olleet osa ominta itseäni aina. Kelttien maailman lisäksi olen aina kokenut syvästi olevani suomalainen ja nimenomaan lappalainen ja ollut erittäin ylpeä siitä. Se perimätieto ja kulttuuri johon olen syntynyt täällä, ovat olleet minulle aina se isoin kehys, jonka sisällä olen opiskellut ja harjoittanut eri uskontoja ja perinteitä. Se on jotain mitä en voi täysin milloinkaan määritellä sanoilla. Tästä maasta minä olen lähtenyt ja tähän maahan palaan aina takaisin, vaikka tekisin mitä muuta tahansa. Rakastan Lappia tavalla, jota ei voi täysin kertoa sanoin. Lähinnä sitä kai on täydellinen yhtä olemisen tunne. Ei vain ihmisten, vaan koko maan, eläinten, kasvien, luonnon ja kulttuurin kanssa. Koen sen olevan pohja kaikelle sille muulle jota olen ihmisenä.

Viime Beltanen (tai Ukonvakkojen) aikaan, toukokuun alussa liityin tietoisesti takaisin siihen virtaan joka on ollut suvussani aina. Minun suvustanihan löytyy, sekä isän että äidin puolelta, tietäjiä, kansanparantajia ja noitia. Viime Beltanena koin oman henkilökohtaisen etsintä-, opiskelu-, ja koeaikani olevan ohitse ja olin kypsä sitoutumaan. Se mitä tarkkaanottaen tein, ei kuulu muille kuin minulle ja jumalille, mutta eräänlainen itseinitaatio se oli ja yhdistin siihen omasta halustani eräänlaisen lupauksen tai valan jossa julistin olevani yhtä maan kanssa ja palasin takaisin siihen mitä esi-isäni ovat tehneet ennen minua. Odotan mielenkiinnolla, mitä tästä seuraakaan. Välitön seuraus ainakin oli rähjähdysmäinen henkinen kasvu ja tietoisuuden sekä eräiden henkisten lahjojeni laajentuminen. Samoin se, että kesällä löysin elämäni ensimmäisen opettajan ja sitäpaitsi tiedän että tapaamiseni hänen kanssaan oli sovittu jo ennen syntymääni. Koin hänen kanssaan saman erittäin vahvan tunnistamisen tunteen, jonka olen kokenut aiemmin joidenkin minulle erittäin tärkeiden ihmisten kanssa, kuten Korppi, Unina, ~S~ ja juuri tämä opettajani, Esashi.

Niin, joskus vuosia sitten kielsin sielun jälleensyntymisen mahdollisuuden, koska se oli uhka silloiselle maailmankuvalleni. Paha kyllä, nämä vahvat tunnistamiset ja läheisiin ihmisiini liittyvät erittäin selkeät takaumaunet menneistä elämistä vetivät maton alta omilta järkeilyiltäni. Lopulta minun oli pakko oman mielenterveyteni takia myöntää, että kokemusteni on oltava todellisia, muuten niin vahvoja asioita ei voinut enää selittää järkevästi. Maailmankaikkeudella ja omalla sielullamme on ihmeellisiä keinoja pakottaa meidät muistamaan ja kohtaamaan ne totuudet jotka ovat tämän elämän kannalta oleellisia. Minä varmaan olen siitä hyvä esimerkki entisenä erittäin ahtaasti ajatelleena fundamentalistisena kristittynä. Sekin on hämmästyttävää, etten oikeastaan ole luopunut mistään mitä kunnioitin kristittynä syvästi. Vankkumaton usko Jumalan (tai jumalien) olemassaoloon, Jeesuksen kunnioittaminen, Jumalan rakkauteen uskominen, usko sielun kuolemattomuuteen, totuus siitä että ihmisen on sieluna kannettava vastuu teoistaan jumalien edessä jne. jne. ovat säilyneet. Näkökulma vain on avartunut, Taivaan-Isän lisäksi olen vain löytänyt Äidin, eli Maaemon tai Jumalattaren, miten vain. Myös käsitykseni henkimaailmasta on avartunut, entisten enkeleiden lisäksi mukaan ovat tulleet eläinhenget, luonnonhenget, esi-isät, keijut, tontut, mennikäiset ja haltiat. Vähitellen myös ajatus siitä että avaruudessa on tietoista, ainakin joidenkin rotujen kohdalla meitä korkeampaa ja älykkäämpää elämää, on lakannut ahdistamasta ja pelottamasta minua. Suhtaudun heikäläisiin yhä varovaisen pidättyvästi, mutten torju ajatusta heistä täysin pelon takia, kuten ennen tein.

Tällä seudulla jossa nyt elän, on erittäin vahvat energiat. En juurikaan hämmästynyt kuultuani että saamelaisilla on ollut täällä muinoin joku erittäin pyhä uhripaikka, vaikka sen tarkkaa sijaintia en ole saanut selville. Se tuntuu täällä yhä vieläkin. Samoin, valitettavasti eräällä isolla hakkuuaukealla noin 10-15 km päässä täältä elää jotain erittäin vahvasti tietoista ja häiriintynytä/pahaa. En tarkemmin tiedä mikä tai kuka tämä paikallinen ”mörötin” on, mutta aina kun tuon aukion kautta ajan autolla (ja se on pakko joka kerta kun täältä haluaa ihmisten ilmoille) tunnen sen läsnäolon. Sielun silmillä näen sen isona, mustana ja erittäin liskomaisena lintuna joka lentää auton yläpuolella. Pitää kysellä onko täällä kylillä enää ketään joka tuntee tämän seudun perinteet ja vanhat kertomukset. Niistä voisi hyvinkin selvitä mikä tuo ”mörötin” on. Kummallista että törmään tällaiseen aina minne menekin. Toisaalta, minä olen Sotilas jos jotain ja se kai kuuluu Sotilaan elämään. Vihollisten kohtaaminen ja voittaminen tai jopa niiden tuhoaminen. Sitä vartenhan sain Sauvaninikin, ennekaikkea aseeksi näitä pimeän olioita vastaan se on ladattu ja siunattu. Käytössä en ole sitä kertaakaan vielä testannut, koska tapoihini ei kuulu mennä haastamaan vapaaehtoisesti riitaa minkään tuollaisen kanssa. Puolustaudun jos kimppuuni hyökätään tai jos joku pyytää apuun, mutten itse pidä tapana mennä vasiten etsimään mitään tuollaista. Olen sen verran nähnyt kummittelua, putsannut kirottuja alueita/taloja ja jopa joskus vapauttanut riivattuja ihmisiä, etten kaipaa sen puolen yliluonnollisia kokemuksia juurikaan. Niistä kauhuista olen saanut aivan tarpeeksi omassa teini-iässä, sekä myöhemmin muita auttaessani. Samasta syystä en juurikaan tykkää kauhuelokuvista tai kirjoista, vampyyreja ja ihmissusia lukuunottamatta, joita en pelkää. Kunnon goottina varsinkin vampyyrit vain kiehtovat, kuinkas muuten

Nyt pitää kyllä lopettaa, huomaan kirjoittaneeni pidemmästi kuin oikeastaan tarkoitin. Nytkin, niikuin usein tätä blogia kirjoittaessa, on kutkuttava tunne etten oikeastaan kirjoita tätä itse. Kirjoitan tavallaan sen mitä ”kuulen” oman pääni sisällä, ikäänkuin joku toinen kertoisi tarinoita tai selittäisi asioita minun kauttani. Sitä en tiedä kenen ääni se on, oman sydämenikö, vai enkelin? Kenties jonkin henkiolennon tai jumaluuden? Tai niiden kaikkien yhdistettynä omaan luovuuteeni ja mielikuvitukseeni? Todennäköisesti.

Siunatkoon Kaikkiallinen Rakkaus teitä jokaista. Halaus ja hymy kaikille lukijoille.

PS: Unina, odotan todella kovasti sinua kylään ja iloitsen jo etukäteen siitä että tulet. Olet rakas.

Täällä sitä ollaan, työ alkaa vähitellen seljetä ja asettua uomiinsa. Paljon tehtävää täällä vielä on ennekuin varsinaisesti yhtään asiakasta voidaan ottaa sisään. Tarkoitukseni on kuitenkin tehdä tästä suomen paras hoitokoti, ainakin siinä suhteessa, että jokaisen tänne hoitoon tulevan elämänlaatu paranee huomattavasti, tai potilaita jopa paraneekin joskus oikeasti. Suomessa on ihan riittävästi niitä säilöjä ja pakkolaitoksia, joihin ei-toivotut vanhukset, sekä mielenterveys/päihdeongelmaiset sullotaan säilöön jonnekin pois ihmisten silmistä. En halua että tästä tulee yksi sellainen laitos lisää.

Kokeilin ruisleivän tekoa juurella ja siitä tuli maailman parasta ruisleipää. Aikaavievää, kyllä, mutta tulos on taatusti vaivan arvoinen. Nam! Pitkästä aikaa minua kiinnostaa leipoa, olenkin tehnyt monia erilaisia leipäkokeiluja päivien mittaan. Olen myös puuhastellut paljon kodin kimpussa, laitellut sitä pala kerrallaan. Nyt se alkaa olla todella nätti ja sain sen siunatuksikin menneen täyskuun aikaan. Johtuneeko Samhainista vai mistä, mutta viime täysikuu oli todella voimakas. Kelteillähän perinteisesti verho tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä on juuri Samhainin, eli nykyisen halloweenin/pyhäinmiestenpäivän aikaan ohuimmillaan. Kelteille vuosi kuoli samhainina ja uusi syntyi Yulena, joka on 21.12 aurinkojumalan syntyessä uudelleen maan päälle. Noitana joka kunnioittaa syvästi kelttiläisiä traditoita, nuo asiat ovat minulle totta yhä tänäänkin. Kelttien ajanlasku seurasi luontevalla tavalla vuoden kiertokulkua, sen mukaan mitä luonnossa milloinkin tapahtuu. Myönnettävähän se on että marraskuu on vuoden kuukausista pimein, synkin ja kuollein luonnon puolesta.

Kuolleiden esi-isien ja rakkaiden läsnäolo on vahvimmillaan tähän aikaan vuodesta, samoin aika on otollisin ennustamiselle ja muulle mikä liittyy tuonpuoleisiin asioihin. Tämä on myös hyvä aika korjata henkinen sato viime vuoden kierrolta, eli mitä on tapahtunut, missä asioissa olen kasvanut, mitä pitää muuttaa jne. Druideilla oli tapana kirjoittaa itselleen jokaisena samhainin aattona henkilökohtainen eettinen ja moraalinen laki, jota he seurasivat seuraavan vuodenkierron, tähtäimenään henkinen kasvu ja henkilökohtaisen moraalisen vastuun kantaminen omista valinnoistaan. Ihan vihjeenä, jos joku tästä nyt innostuu, että käskyjä ei ole hyvä olla liikaa (10 on maksimi) ja ne kannattaa miettiä tarkasti. Älä siis aseta itsellesi sääntöjä joita oma sydämesi ei ole valmis allekirjoittamaan, äläkä ole myöskään liian tiukka. Koko kakkuahan ei tarvitse yhdellä haukulla niellä, jokaisella on koko elämä aikaa kasvaa ihmisenä. Tämä on vain yksi työväline siihen. Itse tein tämän nyt toisen kerran ja huomasin viime vuoden aikana tämän toimivaksi työkaluksi omaan kasvuun ihmisenä.

Olen nähnyt nyt erityisen paljon unia kuolleista rakkaistani. Samoin, tehdessäni ~S~ :n kanssa rituaalia liittyen vuoden taittumiseen lähellä Samhainia, kutsuimme omia kuolleita esi-isiämme ja rakkaitamme nimiltä mukaan rituaaliin. Heidän läsnäolonsa ja rakkautensa tuntuikin yllättävän vahvana siinä rantapoukamassa jossa olimme yön pimeässä. Nostimme heille maljoja ja pidimme pieniä kiitospuheita liittyen heidän perintöönsä ja merkitykseensä meille. Se oli voimakasta ja nosti ainakin minulla yllättävästi surun ja ikävän joitakin poismenneitä kohtaan pinnalle. Päällimmäisenä oli kuitenkin kiitollisuus ja se rakkaus jonka tiedän ulottuvan yli kuoleman. Rakkaus on universumin vahvin sidos, joka kantaa yli ajan, paikan, etäisyyden ja jopa yli kuoleman. Jännä efekti rannalla oli joidenkin isojen puuunlatvusten ajoittainen voimakas kahina ja heilunta, kun kuitenkin ilma oli rasvatyyni kiristyvän pakkasen edellä. Tuli vaikutelma siitä että puissa istui joitakuita, joiden liikahtelu kahisutti oksia. Tuollaiset efektit ovat tyypillisiä ulkorituaaleille, muistanpa eräänkin kerran kun Uninan kanssa veden elementtihenkiä kutsuessamme muutoin rasvatyyni meri alkoi aaltoilla rantaan voimakkaasti. Tai sitten se kynttilän mystinen häviäminen suljetusta lyhdystä…Keijujen kepposia se jälkimmäinen, arvelen

Täällä on todella pimeää nyt, kaamosaika alkoi tänään. Tästä joulukuun 25. päivään asti päivisin on noin 4h sinistä hämärää, muuten täysi pimeys. Yllättäen se ei ahdista. Olen ollut kauhean pimeänpelko joskus aiemmin, mutta se pelko on täällä pakosta saanut melkoisen shokkihoidon ja näyttää nyt poistuvan lopullisesti takavasemmalle. Olen siitä kiitollinen. Täällä olisi aika sietämätöntä olla jos koko ajan pelkäisi ulkona liikkuessaan.

”Meidän syvin pelkomme ei ole, että olisimme riittämättömiä. Meidän syvin pelkomme on, että olemme mittaamattoman voimakkaita. Meidän valomme, ei pimeys, pelottaa meitä eniten. Kysymme itseltämme: Kuka minä olen olemaan loistava, nerokas, suurenmoinen, lahjakas,legendaarinen? Itseasiassa, kuka minä olen ettenkö olisi… Olemme syntyneet ilmaisemaan Jumalan kunniaa itsessämme. Hän ei ole vain joissakin meistä. Hän on meissä jokaisessa.” (Nelson Mandela)

Tähän sitaattiin oli hyvä lopettaa.
Pitäköön Brigid, tulen ja kodin Jumalatar, teissäkin palamassa hengen liekin joka kantaa yli tämän pimeän ja kätkee lupauksen ikuisesta elämästä.
Olkoot askeleenne siunatut, missä kuljettekin.

Tämä elämäni täällä on asettumassa uomiinsa vähitellen. Tätä kirjoittaessani tuijotan ikkunasta lumen peittämää metsää, porojakin vilahtelee aina välillä puiden seassa. Mietin miten siunattu ja onnekas olenkaan, kun saan olla täällä, tehdä mielekästä työtä ja elää kaikkein vahvimmin kodikseni kokemani maiseman keskellä. Olen yksinkertaisen ja puhtaan onnellinen. Parasta on se, että olen vapaa ja että minulla on mahdollisuus liikkua missä haluan ja tehdä työni sellaisella aikataululla jonka itse koen parhaaksi. Pomoni sanoi ettei välitä mihin aikaan päivästä olen töissä, kunhan työt tulevat tehtyä. Vihaan aikaisia herätyksiä, joten minulle sopii aloittaa työt vasta 9-10 välissä aamulla.Mukavaa. Saada olla oman itsensä herra työnsä suhteen on jotain jota olen aina halunnut, mutta sairaaloiden tiukka hierarkia ei oikein ole antanut siihen tilaa. Nyt saan olla ja olen siitä onnellinen.

Rakkani asiatkin näyttävät olevan järjestyksessä, hän sai nyt 2kk sairasloman masennuksensa takia, ja lähetteen tarkempiin tutkimuksiin. Ihanaa että hänetkin otetaan vihdoin vakavasti, hänen kahdella aiemmalla asuinpaikkakunnallaan hänelle tarjottiin vain lääkkeitä tai sanottiin ettei hoideta kun ”ei ole riittävän akuutti tapaus”. Inhottavaa, kun olen kuitenkin hänen elämäänsä jo lähes 10 vuotta seurannut ja tiedän miten huonossa kunnossa hän on talvella yleensä. Olen kuitenkin onnellinen siitä että hän saa vihdoin apua. Kotipaikassani onkin erittäin hyvätasoinen hoito näissä asioissa, ainakin minun mielestäni. Kurkistin sitä jopa sisäpuoleta aikanaan opintojen harjoitteluissa ja myöhemmin töissä sielläpäin. Toisinaan siellä oikeasti paraneekin joku.
:)
Minun on hyvä täällä, kauniin luonnon keskellä, pienessä yksiössäni jossa on hippiajan keltaiset kaapit joihin on maalattu sinisiä kukkia. Sain lahjoituksina erittäin kauniita huonekaluja ja mattoja, olo tuntuu suorastaan ylenpalttiselta. Asuntoani hallitsevat vihreän, kullanruskean, kirsikan ja keltaisen eri sävyt. Verhot vain ovat rumia, mutta kunhan tilipäivä koittaa, sekin korjaantuu. Kerkesin herättää täällä outoja katseita, kun menin kyläkauppaan. Mielestäni olin aivan tavallisissa vaatteissa, jopa nuhruisena kun en ollut meikannut. Minulla oli pitkä musta hame ja villapaita, tukka takussa ja tosiaan ei meikkiä. Täällä ei ilmeisesti olla totuttu siihen että naisia kulkee talvella ilman toppavaatteita, tai ainakaan en ole kylällä nähnyt naisia muissa kuin topppuvuissa. Niitä kai pitää itsekin käyttää kunhan mittari painuu riittävästi miinuksille, mutta ei nyt vielä niin kylmä ole. Unina varoittelikin liikkumasta kovin hepenissä täällä, kun täällä on paljon yksinäisiä miehiä eikä talvella juuri muuta tekemistä kuin ne tietyt asiat…

Ymmärrän hyvin miksi edeltäjäni lähti, ei kuulemma kestänyt tätä pimeää eikä yksinäisyyttä. Kun itsellekin, jos alkaa liikaa miettiä tietynlaisia asioita, uhkaa välillä iskeä pakokauhu. Onneksi minä viihdyn vallan hyvin yksinään pitkiäkin aikoja, jos vain on kirjoja, ja internet lähistöllä. Taidan olla täällä siksi että haasteenani on voittaa omat pimeään ja yksinäisyyteen liittyvät pelkoni. Uskon hiljaisuuden ja yksinäisyyden ahdistavan monia siksi että niiden keskellä kohtaa jumaluuden. Se voi olla pelottavaa, hyvinkin. Hiljaisuudessa kuulee sellaiset asiat jotka muuten kieltää tai joita pelkää. Niin minulle ainakin aina käy.

Taidan lopettaa tältä päivältä. Hommat on taas tehtynä.
Menen kotiin juomaan teetä ja syömään.
Hymyilen.