Väsymys.
Mä tunnen miten mun silmät painuvat kiinni. Mua unettaa ja surettaa. Kalenterissa lukee tiistain kohdalla englannin koe ja mä mietin, miksen ole lukenut. En taaskaan, vaikka lupasin, että mä luen. Silti; mä en lue, enkä tule lukemaan. Minne katosi se ekaluokkalaisen tarmokkuus ja onni? Kyllä mä olisin lukenut vielä pari vuotta sitten, mutta yhteiskunta muokkasi mut tälläiseksi. Kun joku on kova sulle, ole sä kova yhteiskunnalle. Se on pelinhenki ja oikotie onneen. Harmi vain että se oikotie johtaa umpikujaan.
Mulla on ikävä. En tiedä mitä tai ketä, mutta ikävä silti. Ehkä sitä nimenomaista innokkuutta? Ehkä sitä? Mulla on nykyään intoa pelkästään harvoihin ja valittuihin asioihin, eikä koulu, etenkään englanti, kuulu siihen kategoriaan.
Mulla on pää täynnä paskaa ja sänky täynnä sanoja. Kolme kierrevihkoa täynnä lauseita ja tekstejä. Yks vaaleanpunainen vihko ja kaks erilaista kynää. Siinä on mun intoni ja innoittajani. Mutta tää on mun elämä, eikä sitä mikään englanninkoe saa muuttumaan. Mä teen mitä mä tahdon ja lähden ylihuomenna Raaheen. Vietän siellä itsenäisyyspäivän, tuun takaisin Lumijoelle ja mätänen tänne. Se on mun elämä, eikä kukaan muu sitä multa vie, kuin korkeintaan minä itse.