Tein eilen jotain tosi säälittävää. Nyt hävettää oma heikkous ja…. no, tyhmyys.
Koska en heti löytänyt päiväkirjaani (se on vanha A4-kouluvihko), enkä halunnut/jaksanut/osannut piirtää mitään, päätin lähteä lyhyelle kävelylle, koska a.) minulla oli kamalan kuuma ja b.) minua ahdisti, niin kuin aika usein sisällä. Vastapäisen talon etupihalla oli kaksi minua vuotta nuorempaa poikaa, ja siinä talon edessä tiellä oli mua nuorempi tyttö pyörän selässä ja sitäkin pienempi poika myös pyörällä. Kävelin niiden ohi, vaikka mulla oli sellainen tunne että ne nauraa mulle… no, mulla on aika usein myös sellainen tunne! Huisia. Vähän ajan päästä se tyttö ja poika pyöräili mun ohi ja se tyttö huusi/sanoi peräänsä mulle että :”hieno paita”. Tytön äänen sävy ja hymy olivat niin mitään sanomattomat, etten tiennyt vittuiliko tyttö, vai oliko se tosissaan. (Mulla oli musta t-paita, jonka oon sotkenut punaisella maalilla ja kirjoittanut selkään ’deadly sweet’.) Koska oli kaikkeen niin vittuuntunut olo, päätin ottaa tytön heiton vittuiluna, eikä olo ollut yhtään piristyneempi.
Kävelin meidän lähellä olevan pellon poikki, ja siitä ala-asteellee. (Maaniitun ala-aste) Aikomus oli kävellä koulun pihan poikki, mutta pyörätelineiden luona oli jotain poikia ja pissaliisoja hengaamassa, etten sitten uskaltanut mennä, vaan kiersin. Kävelin siitä eteenpäin, ja kiersin taas, etten kävelisi Petran talon ohi. (Jostain syystä ei tehnyt yhtään mieli näyttäytyä ees puolitutuille…) Jatkoin edelleen matkaa. Alunperin mä ajattelin että kävelen Parkkimäkeen. (Se on sellainen urheilukenttä, jonka ympärillä on metän tapasta.) Mutta koska mun reitti oli katkennut ala-asteen kohdalla, mä ajattelin kävellä jonnekkin muualle… Kävelin hautausmaan ohi. Ensin meinasin mennä sinne, mutta siellä oli jotain ihmisiä. Kaiken lisäksi hautausmaa muistutti Laurasta, jonka kaa me aina käveltiin hautuumaalla… Ei tehnyt yhtään mieli mennä sinne. Jatkoin edelleen, kunnes kiipesin kirkon portaille. Kirkko on ainoita paikkoja, joissa ei nykyään ole ihmisiä. Menin istumaan kirkon edustalle ja nojasin puuhun.
Kauempana, tiellä oli jotain koiran ulkoiluttajia ja kuiskailin flunssan käheyttämällä äänellä että ”menkää pois, älkää tulko tänne, älkää katsoko tänne..”. Jotenkin oli tosi likainen ja saastainen olo. Ja tuntui siltä, ettei kirkolla saisi olla. No, olin kuitenkin ja itkin. Mietin kaikkia aika henkilökohtaisia asioita, joita en viitsi tähän kirjoittaa… kuitenkin mietin Lauraa, yhtä Lauran kaveria, joka on ollut ainakin joskus ihastunut Lauraan ja Laura siihen, ajattelin muita ihmisiä, ajattelin maailman pahuutta, ajattelin itseäni ja ajattelin… vähän kaikkea. Mussa on se vika, etten osaa kertoo mitään kellekkään, ja kaikki tuntee musta vaan tietyn hahmon. Mä ylläoidän nimittäin paria hahmoa: taiteilija haahuilijaa, söpöstelevää tyttöä, kovispunkkaria, synkistelijää ja asehullua.. no, vähän muitankin, mutta nuo ovat ne pääpiirteet. Kaikki luulevat että olen jotain mitä en ole. Olenhan minä kaikkea edellä mainittua, mutta minulla on paha tapa kärjistää tunteita. Paitsi surua ja vihaa. Mutta jos on aihetta iloon ja onneen, minä säteilen sitä. Muuten säteilein iloa ja onnea vähemmän. En osaa kertoa jos sattuu.
Äidinkielen opettaja sanoi, että ajattelen liikaa asioita. Omasta mielestäni olen aina ajatellut liikaa. Pienenä ajattelin hiekkalaatikolta, miltä tuntuisi olla esine, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, miltä tuntuu kun makaa maan alla, miltä tuntuu olla kuollut ja mädäntyä? Sellainen on ahdistavaa, koska on niin paljon kysymyksiä, joihin en ehkä koskaan saa vastauksia. Nytkin pää on täynnä kysymyksiä: kenen aikaan saannos avaruus on? Missä avaruus on? Voiko tarpeeksi kipua tuottamalla päästä fyysisestä tuskasta yli? Missä asennossa veitseä kuuluu pitää, että se tekee kipeän muttei vakavan viillon? Miksen osaa hillitä puremistani? Miksen osaa kertoa totuutta? Miksi aina liioittelen?
Ja sitä rataa. Tekisi vain mieli kuolla. Taivaassa - uskon tosiaan että pääsen sinne parempaan paikkaan - voisin vain maalata, soittaa taivaallista flyygeliä, kuunnella musiikkia ja vain olla. Kukaan ei välittäisi miltä näyttäisin, eikä kukaan huutaisi. Ihan tosi. Ei ketään kiinnosta. Ihmiset ovat nykyään niin itsekeskeisiä paskoja, että paisuttelevat ongelmiaan. Ja vitut.
Ulkona on myrskyistä, pimenevää ja tuulista. Sekä pilvistä tietenkin. Huoh.
