Against Nature?

Kadehdin heitä onnekkaita, joiden tyttö-/poikaystävä asuu kävely tai fillarimatkan päässä, jotka ehkä näkevät toisensa päivittäin koulussa. Arvaa vaan saako se minut tuntemaan oloni surkeaksi? SAA. On väärin, että minun vanhempani voivat tällä tavalla rajoittaa minun ja hänen tapaamisiaan, kun matka on niin pitkä. Sitten oon ihan vitun iloinen ens keväänä, kun mulla on skootteri ja jopa kortti. Jesjes. Mutta miettikää, miten turhautunut olen? Hyvällä onnella näen sen kahdesti kuukaudessa (joka toinen viikonloppu…), mutta nykyään vain päivän kerrallaan. En pääse yökylään, kunnes olen 18! Just! On väärin, että vanhemmat luulevat rakastavansa lapsiaan, vaikka todellisuudessa he yrittävät omistaa lapsensa. Sanovatko he ystävilleen, että ”kauhee tukka! Nyt kyllä värjäät sen takaisin!”, tai ”et kyllä mee noissa vaatteissa täältä mihinkään!”, ”Kauheat meikit, hyi kauhee!” tai ”sä et kyllä sitä tapaa, piste.” Aikuiset suhtautuvat lapsiinsa kuin koiriin; ne ruokitaan, trimmataan ja ulkoilutetaan tasaisin väliajoin, säännöllisesti. Niiden avulla solmitaan suhteita, mutta jos vastaan tulee joku omistaja/lapsi, niin omaa lasta ei päästetä lähellekkään. Voisiko vittu vähempää kiinnostaa? EI. Saatana kun on vaikeeta, kun on tällänen, ei jaksa mitään ja kaikki tuntuu ihan ylivoimaiselta. Asun paskassa, en saa mitään aikaa, eikä mikään kiinnosta tai … mitään.

…. mutta silti. Onneksi on edes jotain valopilkkuja. <3

Tämä blogimerkintä julkaistiin 20.05.2007 kello 7:43 pm ja se on lokeroitu kategoriaan PVC-unelmia. Voit seurata tämän julkaisun saamia kommentteja RSS 2.0 -syötteen avulla. Voit kirjoittaa kommentin, tai lähettää trackbackin.